Lepopäivänä on aikaa ja energiaa havainnoida ympärillä olevaa maailmaa. Jo aamulla päätin, että tänään on jälleen levon paikka. Juoksu oli jo pari päivää tuntunut raskaalta ja nyt oli hengähdystauon paikka. Uskon, että pitään vaivannut ylikuntotila vaatii vielä tarkkaavaisuutta. Toisaalta kiire ei ole vielä mihinkään. Juoksu alkaa pikku hiljaa kulkea, mutta alkakoon..
Keskustassa liikkuessani havainnoin, kuinka ihmiset ovat niin keskittyneen oloisia. Jokaisella on oma projekti menossa ja kauhea vauhti päällä. Jo Kenian-Paolo totesi, että ei sitä kehtaa kaupungilla vain kuljeskella ja hengata toisin kuin keniassa, missä nuorten miesten yleinen ajanviete on hengailu. Ehkä maailman ihmiset ovat sittenkin samanlaisia..
Kiinnitin huomiota pyörätelineessä olleeseen polkupyörään, jonka omistaja oli unohtanut pyörän valon päälle. Kävin välilllä hammaslääkärikeikalla ja vielä palattuani pyörässä paloi valo, tosin himmeämpänä. Reippaana ja ympäristötietoisena astelin fillarin luokse ja napsautin valon pois. Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota ja tuskin kuskikaan osaa kiittää palattuaan ajopelinsä luokse. Aina ei ole kiitosta helppo saada..
Kämpille päästyäni päiväni jatkui pyörän rassauksella. Hinkkasin pyörän siistiksi kurasta, vaihdoin nastarenkaan eteen ja rasvasin ketjut. Vaihdoin myös uudet jarrupalat. Lampun kiinnittiminen jäi vielä tekemättä. Omasta mielestäni en pimeään aikaan pyöräile, mitä nyt tähän aikaan vuodesta taitaa olla pimeää enemmän kuin valoisaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti