Hajottavaa tämä kun hajottaa. Pitäisi reenata enemmän ja kovempaa niin ei jaksaisi illalla tehdä muuta kuin elpyä. Tänään kun oli hieronta ja kevyt kympin lenkki ehtii ajatus harhailemaan vaikka minne. On kesä ja pitäisi olla ohjelmaa paljon joka päivälle. Kun tulen töistä kotiin otan päikkärit. Sitten lähden reenaamaan ja lenkiltä palattuani, jos olen oikeen väsynyt, en jaksa kuin pitsan laittaa mikroon ja löhötä sohvalla. Korkeintaan blogin jaksan päivittää ja facebookissa surffata. Kevyinä päivinä kuten tänään on aivan liian paljon aikaa ajatella elämäänsä. Tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Melko hajottavaa.

Kesäkuu ei ole vielä edes alkanut kun mies jo miettii kesän saldoa. Kaverit ovat olleet kovassa iskussa jo alkukaudesta ja meikäläinen on juossut harjoitusvauhdilla kisansa. Maratonista on vasta se neljä viikkoa, mutta kovempaa tekisi mieli juosta. Maltti on usein valttia, mutta joskus maltti on kaukana. Sitä miettii olisiko kevään maraton sittenkin pitänyt jättää juoksematta. Mitä tapahtui maaliskuulla kun kuntoni katosi jonnekin? Miksi kisat eivät kulje, vaikka tonnin vetojen reenit menevät jo kohtalaisesti? Pitäisikö lepoa olla enemmän ohjelmassa vai pitäisikö vain luottaa siihen että kroppa tulee hyvään iskuun ajan kanssa? Paniikkinappulaa ei kuitenkaan ole syytä painaa vaan luotan kuntoni kehittyvän pitkin kesää.

Pahinta tietysti on sinkkupaskan roolin jatkuminen. Mittariin tulee ikää 32-vuotta heinäkuussa. Väkistenkin tulee peiliin katsottua. Ainut omaa itsesääliä vähentävä tekijä on kolleegoiden vastaava tilanne. Elämä vain ei ole reilua ja tietyt tosiasiat kuten aikaansaamattomuus täytyy vain hyväksyä. Jarin ajatuksin mikä ei tapa vain vahvistaa.