Harvinaisen raskasta puuhaa on ulkoilu tähän aikaan vuodesta. Millään ei jaksaisi raahautua ulkoilmaan sen jälkeen kun on töistä kämpille itsensä kammennut. Se kuuluisa sohvan vetovoima vaan on niin vahva. Heikko mieli antaa kropalleen hiukan armoa ja ajattelee, että lähden lenkille pienten päiväunien jälkeen. Voin sanoa, että olo ei ole yhtään sen virkeämpi puolen tunnin päikkäreiden jälkeen. Ulkonakin on pimeää kuin keskiyöllä. Ei ihme jos on kestävyysjuoksu nykyihmiselle niin vaikeaa. Monenlaista parempaakin tekemistä on tarjolla ja loppujen lopuksi miksi sitä pitäisi edes käydä lenkillä joka päivä?

Näitä maailmanlopun ajatuksia mielessäni kiersi kun sidoin lenkkarin nauhoja kiinni. Mieli oli kaikkea muuta kuin positiivinen tulevaa 20km taivallusta ajatellen. Nykyään ei edes Jyväskylästä tahdo löytyä lenkkiseuraa entiseen malliin. Tai ehkä löytyisi, mutta sekin edellyttäisi puhelinsoittoja sekä asioiden sopimista ja sekin söisi niitä vähäisiä jäljellä olevia energiavarastoja.. Alkulenkistä tulin jopa niin negatiivisen ajatuksen valtaan, että ajattelin tulevan kauden olevan viimeinen kun itseäni väsytän näin voimakkaasti syksyllä. Sitten mieleeni tuli ajatus aikaisemmilta vuosilta: kyllä sitä ennenkin väsytti syksyllä.

Havaintoja pimeäll juoksemisesta: Askel menee kyyryyn kun maastossa katsot mihin asettelet jalkojasi. Välillä tulee horjahdus eikä edes yhtään naurata. MP3 musiikki pauhaa korvissa, mutta edes Pandorran "Summer is crazy" ei yhtään virkistä. Polkaset vesilätäkköön ja toinen sukka on litimärkä loppulenkin. Lenkin päätteeksi kengännauhoja avatessasi selkänikamat naksuvat, kun jännitys selässä helpottaa. Ainut positiivinen asia pururadan pehmeimmissä kohdissa on ajatus, että Dublinissa juostaan mutaisella nurmiradalla. Joo ja huomenna on taas pakkasta, mitä tietää liukkautta ja maan jäätymistä. Toivottavasti porukka pysyy yhtä hyvin kasassa Dublinissa kuten kuvassa :)