Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Maanantain onnistuneen vetoharjoituksen jälkeen juoksin tiistain 20km kevyen lenkin aamupäivällä. Juoksu kulki mallikkaasti ja vasta iltapäivällä aloin tuntea väsymysta. Olotila paheni iltaa kohden kun katselin Tulivaunut- urheiluelokuvaa. Peruspositiivisena menin nukkumaan siinä toivossa, että keskiviikkoaamu koittaisi suotuisasti. Yöllä kuitenkin jo jouduin mittaamaan kuumetta, mitä ei onneksi ollut. Olotila oli kaikinpuolin vaisu ja korvissa pitkään tuntunut paine kasvoi. Aamulle tiesin heti, että tämä päivä menee sängyllä maatessa ja peruutin päivän tulkkauskeikat sekä hieronnan. Ylös noustessa tuntui päänupissa huimaavan, eikä päivänaikana voinut mitään kovin tähdellistä tehdä. Soitin valmentajalleni ja kerroin tilanteesta. Ei ollut hän mielissään kuten en itsekään. Päätimme, että katsomme tilanteen etenemistä ja teemme sitten johtopäätökset. Huomenna pitäisi jo jonkunlainen lenkki saada tehtyä. Kuitenkin peruin myös huomiset työkeikat, mutta uskoisin pääseväni fysioterapeutilla käymään. Siellä olisi tarkoitus tehdä pilates-jumppaa ja sitäkin kautta valmistautua sunnuntain kisaan. Jotenkin vain tässä vaiheessa tulee väkisinkin mieleen jonkinasteinen turhautuneisuus. Ei tauti voinut tulla yhtä viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin?