Alkaa vituttamaan tää blogin kirjoittelu pikku hiljaa. Kohta kaksi vuotta olen näpytellyt tekstejä tänne, eikä palautteen määrä ole yhtään kasvanut. Edelleen 150 jamppaa jaksaa lueskella mun jorinoita päivittäin. Edelleenkään ei ole kovin tarkkaa tietoa ketä lukijat ovat ja jos joku rohkea laittaa palautetta niin usein miten se on se anonyyminä. En tunne yhtään anonyymiä!

Onneksi en eilen kirjoittanut mitään blogiini. Se olisi saattanut olla sen verran katkeraa tekstiä, että SUL:n adminkin olisi puuttunut asiaan. Aiheena ei kuitenkaa ollut seurasiirtoasiat, vaan oma henkilökohtainen elämä. Aloin illalla hiukan kelaamaan asioita ja tulin siihen loppupäätökseen, että ei kovin hääviltä näytä. Onneksi en enää yöllä läppäriä avannut sen verran säälittävää tekstiä olisi ollut tarjolla. Ja ei teema koske lähinnä kuin omaa sinkkupaska-asemaa ja juoksun kulkemattomuutta. Kaikkeen hulluun sitä tuleekaan panostettua ja kaikesta sitä voikaan saada turpaan. Meikäläisen tapa on näköjään tehdä kaikki asiat vaikeimman kautta. Minkäs teet kun on peruskeskivertoa huonompi eikä kelpaa kenellekään. Suomalaisen miehen itsesäälissä lienee kaikki voimavara. Synttäritkin tässä oli hiljattain ja muutama onnittelukin tuli. Täydellinen eristäytyminen kestävyysjuoksun lumoavaan maailmaan on ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei soittele, enkä mä soittele kellekään!

Jos Teillä todellakin on näin paljon aikaa lukea mun blogiani, että jaksoitte lukea kappaleen loppuun asti niin käykää ihmeessä klikkailemassa mun mainoksiakin! Saan nimittäin niistä dollareita itselleni. Tätä kautta olette tukemassa suomalaista kestävyysjuoksua tai ainakin yhden nylkyn elämäntapaurheilua.