Kalevan kisat vuosimallia 2009 on käyty. Päällimmäiset fiilikset Jyväskylään sunnuntai-iltana palatessani olivat positiiviset. Fyysisesti ehkä väsyneenä, mutta henkisesti paljon saaneena. Suomalaisen "urheiluperheen" vuosittaiset kokoontumisajot antavat voimia treenaamiseen ja lisäävät uskoa siihen, että kannattaa kilpailla. Kuntoilu sinänsä on ihan ok sekin, mutta omien kykyjen testaaminen ja nylkkyyntymistä vastaan taisteleminen tekevät elämästä mielekkään. Et ole koskaan valmis ja matkanteko eli treenaaminen on se juttu. Ei perillepääsy tai maali.

Omilla matkoillani vitosella ja kympillä jäin mieleenpainuvasti puoliminuuttia ja minuutin viime kauden parhaistani. Se ei tietenkään kilpaurheilijaa miellytä, mutta tuntemukset kisoista olivat sitä mitä kuuluukin: kovaa raastoa alusta loppuun, kympillä kevyttä oksentelua maalissa, vitosella polviin nojailua ja sitä hyvää fiilistä mikä kropassa liikkuu kun vedät urku auki. Itse asiassa silloin kun kunto on hyvä pystyt vetämään kovempaa ja käskyttämään jalkoja liikkumaan rivakammin ja ne tottelevat. Huono kuntoisena ne eivät tottele ja et saa vedettyä itseäsi niin hapoille ja uuvuksiin että maalissa täytyisi ottaa lukua radan pinnalla. Aika karun kuuloista, mutta se on nautittava hetki kun juokset ennätyksesi tai saavutat mitalisijan. Syke hakkaa kahta sataa, keuhkot haukkovat happea, hapot jylläävät jaloissa, kroppaa särkee.

Oma juoksu noin teknisesti tuntui hyvältä, jalat tuntuivat vievän eteenpän, hartiat pysyivät rentoina mutta vauhti oli surkeaa. En ollut maalissa niin puhki kuin pitäisi olla. Välillä musta tuntuu siltä, että kovat kisat vain nostavat kuntoa ja jos kilpailua jatkaisi saattaisin loppusyksystä päästä hyväänkin kuntoon radalla. Valitettavasti Suomen ratakausi kääntyy lopppusuoralle ja on aika siirtää katse kohti maratonia. Päivän valokuvan otti Jarno Maimonen.