Äsken päätin lopettaa valittamisen. Katsotaan montako minuuttia onnistan. Toi viereinen kuva tuli mieleen, kun yritin pohtia positiivisia asioita. Siinä seisoa toljotan saavuttuani maaliin raastokympillä viime kesänä. Kellot näyttivat 30.11 ja pettymys oli valtaisa tuolloinkin. Unelma puolen tunnin alituksesta ei sillä kertaa onnistunut kuten ei kesän muissakaan kympin kisoissa (kalevan kisat 30.16 ja maaottelu 30.12). Kaikki kisat näin jälkikäteen ajateltuna olivat loistavia. Tuolloin sain kannustusta, että ensi kesänä menee sitten reilusti alle. Hymähdin hieman ja sanoin, että katsotaan. Nyt ollaan tilanteessa missä ollaan. Hyvin menneen peruskuntokauden jälkeen iskee vamma kesän kynnyksellä. Mikä voisi olla sen hajottavampaa? Toki on elämässä paljon pahempiakin tragedioita olemassa ja ehkä vastoinkäymiset tuovat sitä syvyyttä elämään. Rosoista on, mutta niin kuuluukin. Sitten kun taas tulee jotain positiivista vastaan se tuntuu sitäkin paremmalta.

Mielessä on ollu viimeaikoina myös vertailu Afrikka vs. Suomi. Totuuden nimissä en ole varma kumpi on parempi mesta, mutta puolensa on kummassakin. Treenileireillä kaverit on aina lähellä ja täällä pitää aina sopia tapaamisista hyvissä ajoin. Lisäksi sitä yleistä säätämistä on paljon vähemmän kun saa vain treenata. Ei tarvitse suoriutua 24h vuorokaudessa. Toi oli hyvä tutkimus toi koululaisten väsyminen. Jostain sekin kertoo.

Eilen illalla piti tunnustella kantapään seutua ja hyvältä tuntui. Mielessäni suunnittelin jo juoksulenkkiä. Aamulla kuitenkin totuus iski: sillä ei vielä juosta! Kumma jomotus tuntuu edelleen ja nyt sisäsyrjällä. Mietin mennäkö magneettikuvaan vai ottaako toinen piikki. Katsotaan millaista spekulaatiota huominen tuo tullessaan. -Veivasin tänään silti pyörää 1.40.