lepopäivän jälkeen

Elämä normalisoituu yhden lepopäivän jälkeen normaaleille uomilleen. Töistä tulon jälkeen ei normaalisti tarvitse miettiä mitä sitä tekisi kunhan vain alkaa solmimaan lenkkareiden nauhoja. Päätin pitää eilisen lepona kulku juoksussa kun alkoi olla jo sen verran hyvää. Illalla kävin Timolla hierottavana sekä iskän kanssa vielä saunassa illalla. Porukat on ollu kämpillä pari päivää, äitillä kun oli tulkkauskeikkoja täällä Jyväskylässä. Ihan kiva kieltämättä oli, kun äiti valmisti iltapalaa.

Tänään palattiin taas perusasioiden pariin eli juoksulenkkeilyyn. Aamusta tyrkkäsin 9km+2x100m vaikka enemmänkin olisi tehnyt mieli. Aamulla alkaa nykyisin olla niin valoisaa ja se jos mikä helpottaa aamuheräämistä. Tietkin oli kohtuu hyvin aurattu eilisen lumimyrskyn jäljiltä. Jyväskylässä tuli reilu kymmenen senttiä lunta päivä mittaan eikä senkään puolesta juoksu olisi ollut kovin nautinnollista. Lepopäivä sen sijaan oli sitä.

Työharjoittelu rullaa omalla painollaan. Kaikennäköistä säätöä on ollut, mutta oppimassahan siellä ollaan. Kaikki vie kuitenkin eteenpäin eikä turhaa ressiä kannata ottaa asioista. Kohta pitää taas postittaa hakulomakkeet yliopistolle. Olen ajatellut hakea pääasiassa maisteriopintoihin meikästä kun ei ole pääsykoekirjan pänttääjäksi enää ole. Toivotaan että Jumala on olemassa ja tällä kertaa armahtaa vanhaa juoksijaa kuten sillon aikoinaan 2001. Mikäli näin käy ensi syksystä lähtien olen opiskelija, joka juoksee, lukee ja tulkkaa. Illan lenkki oli 17km+2x100m, mistä osan oli Jouni matkassa. Tänään ei vielä viitsinyt reippailla kun jalat oli vähä puhki hieronnasta.

Päivän Keskisuomalaisessa oli sen verran viiltävä kirjoitus urheilusta ja Maunosta, että se pitää melkein kokonaisuudessaan läiskätä tänne:

Intohimoisten urheiluhullujen lyttääminen olisi sokeaa touhua

Helppoa näitä itaneita olisi lytätä. Voisi ihmetellä, miksi tuollainenkin ”hyvällä tuurilla mukaan olympialaisiin” -tyyppi jättää elämänsä Keski-Suomessa ja lähtee Floridaan koko kevääksi. Eihän siitä koskaan mitään arvokisamitalistia tule, toteaa kyynikko.

Ja on luultavasti oikeassa.

Talousviisaat voivat kyseenalaistaa senkin, miksi ihmeessä Urheiluliitto tukee tuollaista tusinaurheilijaa.

Hullua meininkiä.

Yhä hullummaksi menee. Henri Manninen paukuttaa lähes spartalaisella asenteella 200 kilometrin juoksuviikkoja ja unelmoi siinä sivussa Lontoon olympiamaratonista. No voihan JKU:n kestävyysjuoksija sinne päästäkin, mutta maailman kärkijuoksijat kulkevat siellä maratonin loppuvaiheissa vähintään kahden kilometrin päässä.

Ennen kesää Mannisen elämä kuluu lähes pelkästään lenkkireiteillä. Keväästä pitkä tovi vierähtää Etelä-Afrikassa ja matkarahat katoavat omalta pankkitililtä.

Manninen on vuosien ajan kuluttanut aikansa ja rahansa juoksuharrastukseensa. Tietäen täysin varmasti, että huipulle hänen vauhtinsa ei koskaan riitä. ”Välillä sitä miettii, onko tässä mitään järkeä”, Manninen myöntää itsekin.

Jututin taannoin myös pikaluistelija Verneri Kinnusta. Nuorukaista, joka vilpittömästi uskoo nousevansa lajinsa huipulle, vaikka kilpakumppanit maailmalla kiertävät rinkiä mukavissa halleissa ja Kinnunen pyörii Viitaniemessä tulipalopakkasessa. Lämpötila- ja mukavuuseroa on siis noin 30 Celsiuksen astetta.

Helppoa näitä itaneita, mannisia, kinnusia ja monia muita heidän kaltaisiaan olisi siis lytätä. Samalla se olisi aika sokeaa touhua.

Mietitäänpä hetki. Mistä näiden urheiluhullujen panostus oikein kertoo?

Yksi sana riittää: intohimo.

Se on asia, jota on syytä kunnioittaa. Käsittämättömältä tuntuvaa paloa, innostusta ja sisukkuutta ei voi kuin ihailla. Urheiluun kuuluvat suuret tunteet ja sellaisia nämä poikkeusyksilöt epäilemättä käsittelevät.

Silloin tullaan paikkaan, jossa hulluus on perusteltua. Silloin jollain tyhjänpäiväisillä arvokisamitaleilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

Lyttäämisen sijasta onkin syytä nostaa hattua. Ja pakkohan se on tunnustaa, että olen näille puolihulluille hieman kateellinen. Mistä he ovat moisen kiihkon saaneet?

Itselläni palavaa intohimoa on lähinnä kinuskikastikkeella höystettyyn vaniljajäätelöön ja mokkapaloihin. Urheilua olen aina harrastanut ja lahjojakin olisi joskus saattanut olla. Mutta sopiva luonne puuttui ja sen myötä kaikki.

Eli älä Manninen pohdi turhia. Touhussasi on järkeä, ja paljon onkin. Vaikka Sinusta ei koskaan tulisi edes Suomen mestaria, olet omalla tavallasi poikkeuksellinen tähti.

Meitä tavallisia mokkapalojen mussuttajia onkin sitten hieman enemmän.

Tommi Roimela

00:01 (Päivitetty 09:01)

Niin ja hyvää karkauspäivää!