Näin täytyy todeta tässä vaiheessa syksyä. Viikonlopun olin kotona isäinpäivää viettäen. Vielä perjantaina kävin kaverini Kallen kanssa lenkillä Virroilla menomatkalla Parkanoon. Melkoista väkisin vääntämistähän se oli jo silloin, mutta lauantai aamun lenkki päättyi 500m metrin kokeilun jälkeen. Jomotus penikan kohdalla oli sellainen, että päätin kävellä takaisin. Tulehdus patella tendomissa varmasti on ja vie aikansa parantua. Siinä sitten lepäilin sunnuntainkin, vaikka pienellä kaupunki kävelyllä perheen kanssa käytiinkin. Ja olo viikonlopun jäljiltä oli kohtuu tukkoinen ilman liikuntasuorituksia. Sauna sentään vähän laittoi aineenvaihduntaa liikkeelle. Taas vaihteeksi sain huomata, kuinka tärkeää päivittäinen ulkoilu itselle on.
Melkoinen aivoriihi on ollut käynnissä viime päivinä. Mitä tehdä, kun harjoittelu on ollut puutteellista viime aikoina (2 viikkoa kipeänä, jonka jälkeen ihme suoritus PM-maastakatsastuksissa, viikko kovaa reeniä, kevyt viikko ennen PM-maastoja, huono kisa ja penikka vaiva tulisaisina Ruotsin matkalta). Niin hyvin mennyt syksyn määrävoittoinen harjoittelu kaatui vaivoinin. Taas kerran.
Soitin Vesa Erojärvelle, joka kehotti ottamaan kortisonipiikin. Mietin asiaa pari päivää ja päätin olla ottamatta. Samalla päätin myös, että Firenzen maraton portit eivät tälle miehelle tänä vuonna aukene. Lentoliput tosin on jo ostettu, mutta kustannuksia olisi tullut lisäksi kolmesta hotelliyöstä, parista junamatkasta ja safkasta. Kallista puuhaa tämä maratonjuoksu.
Tänään sitten soitin valmentajalleni ja sanoin että huonon maratonin juokseminen ei kiinnosta. Yhdessä päätimme jättää syksyn maratonin väliin ja pitää pienen ylimenokauden. Paranee samalla myös vammakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti