Hei lenkkeilijä!

Tänään havahduin tähän maailmaan: Saavuin kämpille illansuussa melko virkein mielin ja vaihdoin lenkkikamat päälleni. Tänään saan juosta aivan omaa vauhtia- ajattelin mielessäni. Juuri niin hiljaa kuin tuntuu hyvältä. Ei kiirusta mihinkään. Päivä olikin ollut jälleen kerran työntäyteinen ja päättyi Eurooppacupin moniotteluiden palaveriin. Minulle tuli tiedottajan rooli sekä kisakanslia. Vaihdoin jalkaani vanhat vielä Dullstroomin pölystä likaiset Pegasukset. Tänään antaisin jalkojen huilia jo juostuissa tossuissa. Uudet Pegasukset tuntuvat vielä hieman kovilta. Avasin oven ja astuin pimeyteen. Kello päälle ja menoksi. Pakkasta oli vain muutama aste ja keho alkoi tuottaa lämpöä. Kurvasin vanhalle Vaajakosken tielle. Pientä loivaa nousua, mutta minnekään ei tarvitse rykiä. Kuuntelen vain omaa kehoa ja sen antamia merkkejä. Aika hyvältä tuntuu. Maanantaisin on normaalisti kova veto päivä, mutta tänään hallille oli levitetty nurmimatto palloilijoita varten. Treeni oli siirretty tiistaille. Käännyn Viherlandian suuntaan ja pidän kusitauon. Juoksu jatkuu ja saavun aikuisopiston kulmille. "Hei lenkkeilijä!" kuuluu parkissa olevasta autosta. "Missä on rockjazz koulu?" "Ei aavistustakaan vastaan pahoittelevasti." Jatkan juoksua autoilijan mutistessa jotain epämääräistä. Jään miettimään kutsuma nimeäni "hei lenkkeilijä." Sitä minä taidan todellakin olla. Harvemmin tulee asiaa enää ajateltua. Niin opittua ja urautunutta juoksu minulle on. Ehkä haluaisin tulla kutsutuksi mieluummin juoksijaksi kuin lenkkeilijäksi. Loukkaus olisi ollut, jos räkä poskessa olisin vetänyt kovaa lenkkiä ja silti tullut kutsutuksi lenkkeilijäksi! Tai vielä pahempaa hölkkääjäksi. Pieni raja nyt sentään! Elämä kuitenkin jatkui. Autoilija löysi toivottavasti etsimänsä paikan ja minä jatkoin "lenkkeilyäni" uusin ajatuksin.