Matti Ahonen osa 1.

Jotkut lukijoista varmaan jo ihmettelevät kun Takala ei päivitä blogia. Perinteenähän on ollut, että yksi teksti ilmestyy joka päivä. Syitä tekooni on useita. Ensinnäkin se, että henkinen tukijani urheilu-urallani valmentajan lisäksi, maanviljelijä Matti Ahonen on poissa. Hänen poismenonsa tuli täytenä yllätyksenä ja asian käsittely tuntuu vievän jonkin aikaa. Yhtenä prosessoinnin keinona olen käyttänyt aloittamalla kokoamaan hänestä kertovaa kirjaa. Väitän, että Parkanon Urheilijoiden sielu teki jotain merkittävää elämänsä aikana ja että näitä vanhan ajan seurajohtajia ei enää ole montaa jäljellä. Toinen syy hiljaiseloon oli se että ei vaan huvittanut kirjoitella blogia. Tiivistettynä reenit voisi kuitenkin kertoa näin:

Pe: aamu 5+5 (päiväkodissa tulkkaamassa), ilta 17km niin että mäet reippaasti+sauna illalla

La: aamupäivä 10h tunnin yöunien jälkeen 20km kiihtyvä+5x100m

Su: 11 tunnin yöunien jälkeen 22km kevyttä Timo Taipaleen kanssa, illalla Täällä pohjan tähden alla- elokuva (3h)

Tänään aamulenkki väliin vaisun olon vuoksi. Iltapäivällä kävin näyttämässä korvia, kun arvelin korvatulehduksen vaivaavan. Viimeiset pari viikkoa korvat on ollu enemmän tai vähemmän lukossa. Sain lääkettä korvien välisen pururadan hoitoon. Illalla oli viikon jännäreeni. Hiukan jo etukäteen mietitytti mitä tästä taas tulee. Onneksi en kuitenkaan jäänyt kämpille makoilemaan. Verryttelyä 5km ja teräviä aukivetoja neljä kappaletta. Juoksu tuntui yllättävän hyvältä. Tiedossa oli ruhtinaalliset kolmen minuutin palautukset. Usko omaan tekemiseen alkoi palautua reenin edetessä. Eka veto helposti 2.58, syke palautui 94ään. Toinen 2.59 ja syke palautui 94ään. Kolmas 2.53 syke palautui lukemaan 103. Neljäs omalla vedolla 2.49, alkoi jo olla hapoilla, syke laski lukuun 118. Viidenteen ja viimeisen lähdin luottavaisena Puttosen peesiin. Ekan kierroksen aikana piti kiertää junnuja suoralla neljännelle radalle ja tipuin peesistä. Sinnittelin menemään ja 2.46. Ei nyt mitään hurjaa, mutta tuntuu maratoonariltakin vielä jotenkin irtoavan. Tietää hyvää hallikolmosta ajatellen, eikä ole yhtään pahitteeksi Rotterdamiakaan ajatellen. Sitä ennen kuitenkin Dublinin mutakisa. Työ alkaa olla tehty ja kevyttä on tiedossa loppuviikko. Toivotaan että se pitkään päälle pyrkinyt tauti odottaa vielä viikon verran.

Oheihen muistokirjoitus julkaistiin Yläsatakunta-lehdessä toissapäivänä.

Urheilumies Matti Ahonen in memoriam

Marraskuun 12pv vietettiin hiljaisuudessa Parkanon Urheilijoita vuosikymmeniä luotsanneen Matti Ahosen hautajaisia. Uutinen hänen poismenostaan tuli monille täytenä yllätyksenä. Yleisurheiluihmiset, jotka ovat lajin parissa toimineet oppivat tuntemaan Matin toimijana, kun muita ei tahtonut löytyä. Yli kolmen vuosikymmenen ajan hän toimi seuran yleisurheilujaoston puheenjohtajana ja puuhahenkilönä. Matti oli aina paikalla kun seura järjesti kilpailuja Parkanossa. Itse asiassa hän oli se, joka kantoi asioista päävastuun ja soitteli vapaaehtoisia toimitsijoita kisoihin. Kilpailuiden järjestely oli työlästä hommaa kun piti ensin hakea kilpailuita, ottaa vastaan ilmoittautumiset ja sen jälkeen saada koko kilpailu läpiviedyksi. Matille oli kunnia-asia, että kilpailujärjestelyt toimivat mahdollisimman moitteettomasti.

Parkanon Urheilijoiden suuruusvuosina 90-luvun puolivälissä oli seuralla laajalti SM-mitalisteja useassa eri lajissa. Menestystä tuli myös kestävyysjuoksusta, josta tuli myös oma lajini saapuessani Tansaniasta Suomeen vuonna 1995. Seuran järjestämät syysmaastojuoksut olivat elämäni ensimmäiset kilpailut mihin osallistuin. Silloin ja sen jälkeenkin kierrettiin Parkanon Puntin kilometrin mittaista pururataa ja paikalla oli normaalisti Matti ottamassa ilmoittautumisia vastaan, hoitaen lähetykset ja tulokset. Useampaan kertaan Matti tuli tutuksi myös Yläsatakunta-lehden tiloissa, minne hän uskollisesti toimitti tuloksia oman seuran urheilijoiden edesottamuksista.

Omalle juoksijan uralleni Matti Ahosen merkitys on ollut suuri. Useampaankin kertaan tuli istuttua hänen Nissanin takapenkillä matkalla paikallisiin kilpailuihin. Joskus mentiin bussilla, kun liikkeelle oli saatu isompi porukka. Tutuksi tulivat matkat Kuortaneen maastofinaliin, piirinmestaruushalleihin-, maantie-, maasto- kuin ratakisoihin. Aina oli Matti oli mukana kannustamassa seuran omia urheiljoita. Hän auttoi minua koko urheilu-urani monella eri tavalla.

Käytyäni lukion Parkanossa muutin asumaan Jyväskylään. Jatkoin Parkanon Urheilijoiden edustamista, kunnes kolme vuotta sitten päätin vaihtaa Jyväskylän Kenttäurheilijoihin. Tämä vaihto oli kova paikka Matille, vaikka hän tiesikin sen olleen oikea ratkaisu urheilu-urani kannalta. Pian seuran vaihdon jälkeen saavutin ensimmäiset SM-mitalini 4x1500m viestiporukassa. Parkanosta ei tällaista viestiporukkaa olisi saatu kasattua. Pian seuravaihdokseni jälkeen Matti jättäytyi seuran puheenjohtajuudesta sivuun. Jatkuva huoli seuran tulevaisuudesta kuitenkin painoi hänen mieltään. Pienessä kaupungissa seuran pyörittäminen vaatii aktiivisia vapaaehtoisia ja niistä tuntui olevan aina pulaa. Nuorten usein varhainen urheilun lopettaminen tuntui pahalta ja urheiluseuran harrastajamäärä laski suuruudenvuosista. Uskoisin kuitenkin seuran uusien vetäjien toimivan taitavasti ja ymmärtävän lasten ja nuorten liikuttamisen tärkeyden. Kilpa-urheilu on vain yksi osa urheiluseuran työtä ja ne nuoret jotka haluavat kokeilla kykyjään pääsevät varmasti toteuttamaan itseään. Omalla kohdalla juoksu jatkuu yli kolmekymppisenä edelleen ja menestystä on tullut hieman vanhemmalla iällä. Matti oli se joka sai minut uskomaan kykyihini urheilijana.

Viimeisen puhelinkeskustelun kävin Matin kanssa syyskuun SM-maratonin jälkeen. Olin saavuttanut kisoissa hopeaa ja Matti tuntui olleen tyytyväinen suoritukseeni. Ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna hänen äänessään oli jotain, mikä ei ollut sitä perusmattia. Ehkä hän tiesi lopun lähenevän, mutta ei halunnut puhua asiasta. Matin poismeno tuli minulle täytenä yllätyksenä ja olisin toivonut, että olisin saanut keskustella hänen kanssaan vielä monta kertaa tärkeästä asiasta eli urheilusta.

Parkanon Urheilijoiden sielua kaivaten:

:Miika Takala

Olen kokoamassa Matin elämästä kirjaa viimeisenä hyvänä wanhanajan seuramiehenä. Voit lähettää Mattia koskevia muistoja urheilukentän laidalta tai kilpailuiden tiimellyksestä sähköpostiini miikatakala@hotmail.com. Erityisesti kaikki Mattia persoonana ja urheiluseuran vetäjänä koskevat kirjoitukset tervetulleita. Voit lähettää myös valokuvia, jotka palautan käytön jälkeen. Kirjoitathan ketä kuvissa esiintyy, minä vuonna ja kuka kuvan on ottanut. Pienimuotoisen kirjan tarkoituksena on kunnioittaa Matin yli kolmekymmentä vuotta kestänyttä tinkimätöntä seuratyötä Parkanon Urheilijoiden hyväksi sekä samalla tallentaa osa paikallishistoriaa.

Torstai näyttäisi olevan meikäläisen päivän. Viime torstain 10x400m kulkivat mallikkaasti ja tämän päivän reeni 10x200m niin että 50m kova ja 50m pal, siis varsinainen rynkytysreeni. Aikaa kahden kilometrin vetoon meni 7minuuttia ja palautukset oli tosi kevyitä. Silti lopussa alkoi olla puhti poissa ja kunnon piesty olotila. Kuitenkin paikat kestivät, mikä on pääasia. Toivon mukaan sikahidas maratoonarin keho sai uusia ärsykkeitä ja ehkä jopa herkistyisi tottelemaan kovempia vauhteja tulevaisuudessa. Päälle veryteltiin 1km ja iskettiin 6x200m 200m hölkkäpalautuksella aikoihin 31-29sek. Meno ei ollut herkkää, mutta jaksoi ja juoksu tuntui kohtalaisen rennolta. Ja edelleen missään paikassa ei kolottanut yhtään. Päälle taas 1km hölkkää ja pakara/polvennostojuoksua tekemään 4x40m. Itse asiassa olotila oli niin maratonmainen, että innostuin vielä loikkimaan 4x40m todella komealla loikalla keskittyen siihen jalan maahan läpsähtämiseen. Täysin kuoleentuva askelhan tuhlaa energiaa kaikkein vähiten..

Mulla alkaa pimeällä juoksemiseen tulla jo jonkinlainen fiksaatio. Hipposhallille verrytellessäni tuntui kun en olisi koskaan ennen juossut. Ei osannut arvioida lenkkivauhtia ja askel tuntui todella nihkeältä. Heti hallille parempaan valoon päästyäni olotila koheni, mitä nyt korvissa soi jumissa olevien niskojen vuoksi.

EM-maastojoukkue on nyt sitten virallisesti julkaistu. Mielestäni liitolta oli hyvä veto lähettää paikalle tällä kertaa äijäkööri. Nuoret olivat viime vuonna. Täytyy sanoa, että oma valinta ei ainakaan treenimotivaatiota laske yhtään. Päinvastoin sillä treeni on ollut kovempaa kuin aikaisempina vuosina ja uskoisin olevani ihan kohtalaisessa kunnossa. Eihän tässä ole uuteen maratoniin kuin nelisen kuukautta. Nopeasti se aika menee.

Viime viikonlopun Pajulahden kestävyysseminaarista on saatavilla luentomateriaalia ym. Tässä linkki.

Tänään sitten tuo elämän piristyttäjä päätti näyttäytyä. Heti kun lämpömittari meni miinukselle niin taivas kirkastui. Ehkä parempi kuitenkin näin päin, sillä mieluummin viisi tuntia aurinkoa kun ei aurinkoa viikkokausiin. Tai kyllä se aurinki siellä on, edessä vain on noin pari kilometriä paksu pilvivero. Toinen päivän piristäjä on meille suomalaisille tuttu kahvi. Jotkut juovat sitä litrakaupalla päivässä, mutta mä olen pärjännyt toistaiseksi päiväkaffeella. Se tasoittaa sopivasti lounaan jälkeistä ramaisevaa oloa eikä tee niin mieli päiväunille. Itseasiassa siihen ei nykyisin olisi edes mahdollisuutta.

Kofeiinia virtasi suonissani vielä kello kolmen aikaan, kun Sokoksen kautta kämpille suuntasin. Hain sokkarilta S-ryhmän joululahjan: paketillisen Pandan juhlapöydän konvehteja. Niitä ei auttanut kuitenkaan napostella ennen lenkkiä. Jalkaan kiskoin uudenkarheet Adidaksen kompressiohousut ja päälle normitrikoot. Ihme malliset kompressiot, kun munkin tikkujaloissa tuntuivat kiristävän. Ne jalassa sitten huolellisen tsemppaamisen jälkeen suunnistin hämärtyvään ulkoilmaan. Ohjelmassa oli parinkympin reipas ja mielessä painoi aamulla kipeytynyt jalkaholvin jänne. Päivällä olin jo napannut pari Voltarenia ja jännitin tuleeko juoksusta mitään; tuli onneksi eikä vaiva häirinnyt nylkkäämistä ollenkaan. Juoksu oli silti aikamoista taapertamista ja Polarin senhetkinen vauhti Ggps:n mukaan oli säälittävää 4.30-5min vauhtia. Tarkoitus oli juosta 150 sykkeellä ja siihenkin sai tehdä töitä. Askel ei ollut herkkää missään vaiheessa ja tuntui kuin takakontti olisi viistänyt maata. 1.20 juostuani olin jälleen kämpillä ja tsekkasin keskivauhteja. Yllätykseni juoksin 145 keskisykkeellä 4.00min keskivauhtia eli siis ihan kohtalaista reippailua. Noi väliajat tuntuvat vielä uskomattomammilta mutta kuitenkin:

Aika Kierrosaika Syke Max Keskiarvo Min Matka min/km
0:09:59,5 0:09:59,5 145 147 135 83 1,171 3:37
0:14:03,5 0:04:04,0 144 146 139 128 1,042 3:54
0:18:01,6 0:03:58,1 140 144 137 126 1,137 3:29
0:21:57,2 0:03:55,6 142 148 144 140 1,146 3:25
0:26:05,7 0:04:08,5 147 148 145 141 1,082 3:45
0:29:30,6 0:03:24,9 153 153 151 146 0,948 2:48
0:32:38,9 0:03:08,3 150 153 149 146 0,963 3:15
0:35:27,2 0:02:48,3 149 152 148 142 0,954 2:56
0:39:06,6 0:03:39,4 144 155 150 144 1,008 3:37
0:43:02,5 0:03:55,9 150 153 150 144 1,120 3:30
0:46:44,7 0:03:42,2 149 151 147 141 0,918 4:02
0:51:03,2 0:04:18,5 147 150 148 147 0,909 4:44
0:54:40,7 0:03:37,5 147 153 148 144 0,803 4:24
0:58:33,7 0:03:53,0 145 151 146 141 0,831 4:40
1:02:39,5 0:04:05,8 143 151 146 142 1,133 3:36
1:06:51,9 0:04:12,4 145 152 147 143 0,977 4:18
1:10:50,5 0:03:58,6 140 152 143 132 1,117 3:33
1:15:00,4 0:04:09,9 149 155 149 141 1,032 4:02
1:19:04,8 0:04:04,4 113 158 148 115 0,705 5:32

Harvinaisen raskasta puuhaa on ulkoilu tähän aikaan vuodesta. Millään ei jaksaisi raahautua ulkoilmaan sen jälkeen kun on töistä kämpille itsensä kammennut. Se kuuluisa sohvan vetovoima vaan on niin vahva. Heikko mieli antaa kropalleen hiukan armoa ja ajattelee, että lähden lenkille pienten päiväunien jälkeen. Voin sanoa, että olo ei ole yhtään sen virkeämpi puolen tunnin päikkäreiden jälkeen. Ulkonakin on pimeää kuin keskiyöllä. Ei ihme jos on kestävyysjuoksu nykyihmiselle niin vaikeaa. Monenlaista parempaakin tekemistä on tarjolla ja loppujen lopuksi miksi sitä pitäisi edes käydä lenkillä joka päivä?

Näitä maailmanlopun ajatuksia mielessäni kiersi kun sidoin lenkkarin nauhoja kiinni. Mieli oli kaikkea muuta kuin positiivinen tulevaa 20km taivallusta ajatellen. Nykyään ei edes Jyväskylästä tahdo löytyä lenkkiseuraa entiseen malliin. Tai ehkä löytyisi, mutta sekin edellyttäisi puhelinsoittoja sekä asioiden sopimista ja sekin söisi niitä vähäisiä jäljellä olevia energiavarastoja.. Alkulenkistä tulin jopa niin negatiivisen ajatuksen valtaan, että ajattelin tulevan kauden olevan viimeinen kun itseäni väsytän näin voimakkaasti syksyllä. Sitten mieleeni tuli ajatus aikaisemmilta vuosilta: kyllä sitä ennenkin väsytti syksyllä.

Havaintoja pimeäll juoksemisesta: Askel menee kyyryyn kun maastossa katsot mihin asettelet jalkojasi. Välillä tulee horjahdus eikä edes yhtään naurata. MP3 musiikki pauhaa korvissa, mutta edes Pandorran "Summer is crazy" ei yhtään virkistä. Polkaset vesilätäkköön ja toinen sukka on litimärkä loppulenkin. Lenkin päätteeksi kengännauhoja avatessasi selkänikamat naksuvat, kun jännitys selässä helpottaa. Ainut positiivinen asia pururadan pehmeimmissä kohdissa on ajatus, että Dublinissa juostaan mutaisella nurmiradalla. Joo ja huomenna on taas pakkasta, mitä tietää liukkautta ja maan jäätymistä. Toivottavasti porukka pysyy yhtä hyvin kasassa Dublinissa kuten kuvassa :)